Jaa tämä:

Sain joululahjaksi Sinuhe Egyptiläinen kirjan. Ennestään tiesin, että päähenkilö on jonkinnäköinen kallonporaaja muinaisessa Egyptissä sekä sen, ettei kirjoittaja Mika Waltari käynyt Egyptissä ennen kirjan kirjoittamista tai kirjoittamisen aikana. Siinä kaikki, eipä juuri houkuttele lukemaan, miksi suomalainen kirjailija kirjoittaa kirjan muinaisesta Egyptistä. Luettuani kirjan voin todeta, että se on mestariteos.

Kirja on läpileikkaus ihmisen luonnosta – siitä ristiriidasta, että vaikka ihminen haluaisi maailman muuttuvan paremmaksi, mutta elämän ja historian pyörteet vetävät hänet mukaan pahoihin tekoihin, jotka riivaavat häntä lopun elämää. Ahneus, valta, uskonto, rasismi ja ennakkoluulot ovat läsnä 3000 vuotta sitten ja toisaalta myös rakkaus, ystävyys, oikeudenmukaisuus ja auttamisen halu. Kirja kertookin pitkälti siitä pohdinnasta, että ”mikä oikein kannattaa”. Keskeinen keskustelupari on Sinuhe ja Sinuhen orja Kaptah, jonka suusta kuullaankin ehkä kirjan legendaarisimmat filosofoinnit. Kuten: ” Ihminen juo viiniä iloonsa, ja suruunsa hän juo viiniä, menestyksessään hän ilahduttaa sydäntään viinillä ja pettymyksensä hän hukuttaa viiniin. Hän juo viiniä ollessaan rakastunut ja hän juo viiniä, kun hänen vaimonsa lyö häntä. Viiniin hän turvautuu, kun epäonnistuu liikeasioissaan, ja viinillä hän valelee voittonsa. Eikä edes köyhyys estä ihmistä juomasta viiniä, sillä sitä uutterammin hän työskentelee voidakseen värjätä köyhyytensä viinillä. Sama, mikä koskee viiniä, koskee myös olutta, joskin olen puhunut viinistä ollakseni runollinen ja asettaakseni sanani kauniisti, koska kumma kyllä runoilijat eivät vielä ole sepittäneet runoja oluen ylistykseksi, minkä olut varsin hyvin ansaitsisi, sillä tarpeen vaatiessa siitä saa hyvän, kunniallisen humalan ja vielä paremman kohmelon”
Kaptah on silmäpuoli ukonrähjä, jonka Sinuhe ostaa orjakseen. Oveluutensa avulla Kaptah kohoaa rikkaaksi mieheksi, toisin kuin Sinuhe joka tasapainoilee todellisuuden ja idealistisen moraalinsa kanssa ja menettää omaisuutensa monta kertaa, mutta pärjää kuitenkin lääkärinammattinsa turvin ja pääsee aina uuteen alkuun. Kaptahin ja Sinuhen ystävyys säilyy loppuun asti.

Kirja on pitkä, 800 sivua pientä pränttiä. Waltari kirjoitti sen kuulemma yhden kesän aikana huvilallaan Hartolassa. Itselläni meni sitä lukiessa joulusta kesäkuuhun, tosin pidin välillä parin kuukauden taukoja. Kirja on kirjoitettu toisen maailmansodan loppuvaiheessa 1945. Tämän huomioiden voisi ajatella, että kirjan toistuvat sotaiset ja hyvin raa’at vaiheet kumpuavat tästä ajasta. Sinuhe työskenteli Faaraoiden ja korkeiden upseerien luottomiehenä, joka neuvokkuutensa takia joutui/pääsi suorittamaan Faaraoiden salaisia operaatioita. Tästä tulee mieleen Waltarin työ ja läheisyys sotaan ja vallanpitäjiin valtion tiedoituslaitoksessa sotien aikana. Tosin en oikeasti tiedä, mitä työtä siellä tehtiin, enkä ole muutenkaan lukenut Waltarista juurikaan mitään ja tuotannostakin vain Sinuhen. Joka tapauksessa ylimmän valtiovallan läheisyys sekä papeissa, upseereissa ja kuninkaissa on hyvin keskeinen osa kirjaa. Sinuhe pohtii vallan ja vallanpitäjien luonnetta paljon. Valta näyttäytyy juovuttava ja houkutteleva asiana, joka turmelee lähes kaikkien sen saavuttaneiden mielen ja sielun, kuten lopulta myös Sinuhen. Kaikesta epävirallisesta asemastaan huolimatta hän toimi usein Faaraoiden mandaatilla. Mielenkiintoinen tapaus on myös keskeisessä roolissa oleva Faarao Ekhnaton, joka haluaa hyvää kristinuskoa muistuttavan uuden uskontonsa myötä, mutta paradoksaalisesti vain paljon tuhoa aikaiseksi.

En muista mitään muuta suomalaista kirjaa, josta olisi tehty Hollywood elokuva. Muitakin merkillisiä vaiheita liittyi julkaisuun, esim. eräs Waltarin aikalaiskirjailija tarjosi koko omaisuuttaan kustantamolle, jotta Sinuhea ei julkaistaisi. Sinuhe on yhtä aikaa viihdyttävä, syvällinen ja historiallinen. Kirjan teemat vallasta, rikkaudesta, himosta, rakkaudesta, sodasta, kunniasta, ystävyydestä ja yksinäisyydestä ovat sijoitettu tapahtumineen 3500 vuoden taakse ja se on antanut vapauksia ajatusten virtaan toisen maailmansodan jälkeen vuonna 1945 vallinneessa maailmassa, jossa kaikki oli revitty maan tasalle. Kun kirja luetaan vuonna 2011 lukija voi todeta, että maailma ja ihminen ei ole muuttunut paljon. Sinuhen ajatukset ovat olleet mukava matkakumppani joulusta kesään, kuten päähenkilö toteaa. ”Minä, Sinuhe, olen ihminen ja ihmisenä olen elänyt jokaisessa ihmisessä, joka on ollut ennen minua ja ihmisenä elän jokaisessa ihmisessä joka tulee jälkeeni. Elän ihmisen itkussa ja ilossa, hänen surussaan ja pelossaan elän, hyvyydessään ja pahuudessaan, oikeudessa ja vääryydessä, heikkoudessa ja väkevyydessä.”

Jaa tämä:

Olin vuonna 1980 3-vuotta.  Olen tällä viikolla lukenut kaksi kirjaa tuohon vuosikymmeneen liittyen. Musiikkiin ja muuhun performanssiin.

Juice Leskisen muistelmat  siinäpä tärkeimmät Edellinen osa, E. CH vierittää lukijan 50-luvun Juankoskelta, jossa puuhella lämmitti talon, 80-luvun rämäpäiseen  Suomi-rockin kukoistuskauteen.  Mukavaa kirjassa on se, että laajan keikkarumban kautta kokemuksia oli kertynyt lähes kaikilta Suomen alueilta. Suomi ja suomalaisuus kokonaisuudessaan henkii hyvässä ja pahassa. Suomi-rock, kesä, naiset, rock, järvet, viina, keikkabussit, kohellus tulee moneen kertaan selväksi. Yksi Juicen parhaita ja toisten mielestä vittumaisia piirteitä oli, että hän pääsi sanallisesti ja älyllisesti lähes aina niskan päälle. Vähitellen suurelle yleisöllekin kenties valkeni, että rock-kulttuuri ei voi olla täysin turhaa, turmiollista ja tyhjäpäistä, kun noin viisas mieskin voi sitä harjoittaa. Viisaan miehen roolin Juice omasta mielestään sinetöi kansan silmissä kuitenkin menestymällä hyvin kymppitonni-ohjelmassa, jossa vaadittiin sanallista nokkeluutta.

Katsoin samaan syssyyn Youtubesta Juicen viimeisen haastattelun ja siitä jäi erityisesti mieleen kommentti, että ”Suomalainen ei vaadi muutosta, vaan se menee metsään ja tekee”. Lainaus ei ole aivan sanatarkka, mutta mielestäni tärkeä juuri siinä mielessä, että nykyäänkin vaaditaan yhä enemmän jos jonkinmoista kehitystä, innovaatioita ja muutosta. Olennaista on mielestäni se, että vaatijoita löytyy joka paikasta, tekijöitä vähemmän. Suomi-rock ei olisi syntynyt vaatimalla, täytyi mennä metsään ja tehdä. Löytyipä myös klassinen pätkä itsenäisyysjuhlista: Itse näin Juicen livenä ainoastaan kerran keikalla 2006.

Toista 80-luvun vaikuttajaa Kari Kontiota tapasin muutaman kerran 90-luvulla erään teatteriprojektin yhteydessä, taisin olla silloin 17. Hän ei ole tietysti mikään Juicen kaltainen laajasti tunnettu hahmo, mutta tarviiko ollakaan. Kontion Lajinsa viimeinen – ei ole muistelmateos, vaan sen painotetaan olevan romaani, vaikka se on myös omaelämänkerrallinen teos, sekoitus faktaa ja fiktiota, niin kuin kaikki tarinat, kukaan ei tiedä missä määrin.

Kirja oli hyvä. Romaanihenkilö ”Kari” on tehnyt kusipäisyydestä ja potkujen saamisesta taidetta, mutta kuitenkin niin että se koituu lukijan hyväksi. Elämä on karua, mutta valttikortit ovat kuitenkin kädessä monta kertaa, mutta ne hukataan, hakataan ja ryypätään toistuvasti. Tuntuu kuin hän olisi kokenut monet ankarat asiat auttaakseen meitä, lukijoita, ymmärtämään mistä elämässä on kyse. Jotenkin erityisen hyvin jo ensimmäisellä lukukerralla mieleen jäi , ”osaan erota itsekin” -kohtaus, jossa romaanihenkilö eroaa Uudesta Suomesta. Tämä kuuluu kirjoihin, jotka olen lukenut aikaisemminkin (90-luvulla), nyt bonjasin tämänkin paljon paremmin ja löysin myös tragikoomisen ja varman huumorin. Kenties se johtuu siitä, että romaanihenkilö kertoo vilpittömän tarkasti omasta sekoilustaan, erittäin älyllisesti, analyyttisesti ja hyvällä suomella.  Lauseenkäänteet ovat läpi kirjan hyvin varmaa työtä. Kirja on syvällinen ja huolellinen teos.

En tiedä johtuuko edellisten vuosikymmenten perinteestä vai mistä, mutta nykyään tuntuu, että näistä kirjoista henkinyttä ärhäkkää vastakultuuria ei enää ole. Kulttuurien rajat risteilevät eri-ikäisten, ammattien, paikkakuntien välillä sirpaleisesti. Väkeä on hankala laittaa mihinkään ryhmään, eikä kannatakkaan, koska ihmiset voivat olla  monipuolisia. Elämme sillä tavoin monipuolista, mutta outoa ja arvoituksellista aikaa, että bussimatkat halki Suomen ja järvimaisemien romantiikka tuntuvat rauhoittavilta, ehkäpä siksi että niisä on pysyvyyttä ja ne ovat olemassa myös tänään. Täytyy vain mennä mennä metsään ja tehä.

Rauha molempien taiteilijoiden muistolle.

Jaa tämä:

Kirjoitus on  siitä, millainen kirja mielestäni oli ja mitä kelasin sen luettuani.

Tänä kesänä kirjastossa käydessä sain päähäni lainata  Robert M. Pirsigin Zen ja Moottoripyörän kunnosapito –kirjan, joka on jonkinlainen moottoripyörämatkan aikana tapahtuva filosofinen ajatustrippi. Yleensä lomalla tulee luettua täysin päinvastaista sisältöä, eli viihdyttävää ja nopeasti ahmittavaa. Tämä ei ollut sitä lainkaan, mutta erittäin hyvä valinta silti. Kesällä on aikaa fundeerata hiukan tarkemmin. Kirja on hyvin erikoinen. Luin sen ensi kerran 18 –vuotiaana, mutta se ei avautunut oikein hyvin. Nyt 15-vuoden tauon jälkeen näkökulma sisältöön on toinen.

Moottoripyörä on otettu ajattelun ja käsittelyn kohteeksi, jotta vältetään tekopyhä tai tekosyvällinen ”haihattelu”. Kertoja tuntee filosofian ja tieteen historian hyvin ja tekee tällä arkisella metaforallaan selväksi sen, että filosofiset viisaudet, laatu ja mielenrauha ovat läsnä missä tahansa, eivät vain pyhien vuorien huipulla tai ylipistojen kirjastoissa. Asiat loogisina järjestelminä näkevä” klassinen järki” sekä enemmän tunneperäisenä ilmiöinä näkevä ”romanttinen järki” -jaottelu oli yksi mielenkiintoisista pohdinnan aiheista. Esimerkiksi tarinan minä käsittelee moottoripyöräänsä (BMW) ”klassisen järjen” mukaan huolehtimalla tarkasti sen toiminnasta matkan aikana, säätäen venttiileitä ja kiristäen ketjua, mutta laiminlyöden pyörän ulkoisen puhtauden. Toisella pyörällä matkaava tuttava ajattelee” romanttisen järjen” mukaan ja puunaa pyöränsä kiiltäväksi ja hienon näköiseksi, mutta suhtautuu penseästi itsetehtäviin teknisiin toimenpiteisiin.

”Teknologia-viha” ja ”Ne tekniikkajutut eivät kuulu mulle” –suhtautuminen on otettu erityisen käsittelyn kohteeksi. Tämä on mielestäni hyvin ajankohtaista, koska elämme yhä enemmän ja enemmän teknologian ympäröimänä. Teknologiaan suhtautuminen on hyvin keskeinen teema läpi kirjan.

Toinen mielenkiintoinen ja keskeinen ajattelun aihe oli ”laatu”. Mitä se on, mistä se tulee ja miten sen saa aikaan? Esimerkiksi nostetaan mielenrauhan tavoittanut mekaanikko tai käsillä työtään tekevä henkilö yleensä, joka ”on yhtä” käsittelemänsä kohteen kanssa. Ajatukset ohjaavat tekemistä, käyttöohjeita ei tarvita, vaan klassinen ja romanttinen järki, neuvokkuus ohjaa laadukkaaseen lopputulokseen. Kaikessa rauhassa. Sikäli mikäli tämän kertojan tarkoituksen yhtään oikeen “bonjasin”.

Olihan siinä paljon muutakin ja Aristoteleen, Platonin, Sokrateen, Pointcareen ajattelua puitiin oikein kunnolla. Ehkä saan kaikesta selvän seuraavalla kerralla, kun luen kirjan   Tietysti tulee mietittyä, miten zeniläisen mielenrauhan ja laadun kokokemuksen voi siirtää tavallisen toimihenkilön työhön.  Ehkä oikeille jäljille ohjaa se, että myös moottoripyörän kunnossapidosta todettiin, ettei se ole vain teknistä pohdintaa, vaan toiminta laajenee myös byrokratiaan, bisnekseen ja sosiaalisiin taitoihin, esimerkiksi kun tarvitaan varaosia. Yleispätevä neuvo kaikkeen  tuntuu suomeksi sanottuna olevan, että “hötkyily” ja maltin menettäminen ei tuota laatua.

Kirja rakentuu takaumiin ja palautuviin muistikuviin ”entisestä elämästä ja minästä”. Tarinan kertoja on menettänyt osan muististaan ja persoonallisuudestaan sähköshokkihoidossa ja asiat alkavat vähitellen matkan aikana palautumaan. Matkalla kyydissä on koko ajan mukana kertojan 11-vuotias poika sekä alkumatkasta ystäväpariskunta, joiden kanssa koettuihin taukoihin ja keskusteluin palataan aina välillä.

Kirja viehättää aitoudessaan. Tarinankerronta, ympäristön kuvailu, henkilöiden kuvailu ei ole erityisen mukaansatempaavaa, mutta ajattelun tinkimätön syvällisyys  sekä halu auttaa lukijaa ymmärtämään tekee vaikutuksen ja saa mietteliääksi. Ainakin itsenäni moottoripyöräilijän ankara ajatusmatka muistutti siitä, ettei maailmasta, yhteiskunnasta, ihmisestä, teknologista ei ole mitään yhteisesti sovittua sitovaa päätöstä, että ”tämä on maailma, näin toimitaan yhteiskunnassa ja suhtaudutaan ihmisiin sekä  hyödynnetään tiettyä tekniikkaa aina ja ikuisesti”, vaan ihmiset elävät vakiintuneen systeemin mukaan, usein tietämättään. Vaikka sen tiedostaisikin, helposti se unohtuu.